Yhdysvalloissa äärioikea, joka muodostaa nyt Trumpin
hallinnon, on luonut Venäjän kanssa Eurooppaan tilanteen, jossa sotilasmenoja
lisätään huomattavasti. Koska EU:ssa on vallalla tiukka uusliberaali
talousmalli, puhutaan jatkuvasti siitä, mistä rahat otetaan. Mikäli finanssisääntöjä
ei löysätä tai muuteta, eli luovuta tästä saksalaisittain ordoliberaalista
mallista, rahat otetaan muualta eli kansalta leikkaamalla hyvinvointivaltio.
Äärioikean
ja Venäjän imperialistien yksi tärkeimmistä päämääristä on hyvinvointivaltion
tuhoaminen eli muuttaminen oligarkkien hyvinvoinnista huolehtimaan, mitä saatetaan
vielä vinosti hymyillen kutsua hyvinvointivaltioksi juhlapuheissa.
Näin avataan
tie yhteiskuntaan, jossa ei haeta benthamilaista yhteistä hyvää, yhteisön tuki
ja turva ja siihen kuuluva yhteiskuntasopimus poistetaan. Väitetään, että
siihen tarvitaan sääntelyn purkaminen.
Todellisuudessa hyvinvointivaltiota
ylläpitävät säännöt puretaan ja muutetaan finanssipiirejä ja taloudellisia
oligarkkeja suosivaksi tiukaksi sääntelyksi, muu yhteiskunta saa sitten heitä ja
tätä uutta järjestelmää elättää. Markkinatalous on hämäys, jota illuusiota
propagandassa esitetään edistettävän, kun oikeasti siirretään rahaa
oligarkeille.
Pohjoismainen
ja eurooppalainen hyvinvointivaltio ovat olleet yhteiskuntarauhan tae
Euroopassa jo Bismarckin ajoista asti. Yhdysvaltojen konservatiivinen eliitti,
kuten Bannon, haluavat tuon kansalaisista hienon järjestelmän poistaa, jotta
sitä ei haluttaisi siellä jäljitellä ja lisätäkseen omaa valtaansa.
Mikäli nyt sotilaallinen
varustautuminen maksetaan purkamalla hyvinvointivaltio, häviää myös demokratia,
mikä myös on eräs äärioikean ja imperialistisen Venäjän tavoite. Akateemisessa
maailmassa ja mediassa, joita kumpaakin oligarkit rahoittavat jo suurimmalta
osin, on jo kuultu epäilyjä demokratiasta. Onko se paras hallintomuoto?
Demokratia
vaatii vallanjaon ja sitä tukevan lainsäädännön. Talouselämän tulisi olla
demokraattisesta hallinnosta erillään, mutta demokraattisen hallinnon alaisena.
Mikäli kaikki on ostettavissa, vallanjako häviää. Tämä on amerikkalaisen
yhteiskunnan tekemä suuri erehdys. Valitettavasti se on sitä myös levittänyt
maailmanlaajuisesti.
Globalisaatiossa tämä systeeminen virhe on monistunut ja
demokratia on ollut kaikkien mittausten mukaan maailmassa vähenemässä viime
vuosikymmeninä.
Onko
yksinvalta sitten huonompi vaihtoehto. On hyviä tsaareja ja on kehnoja
tsaareja. Kehno tsaari on korruptoitunut ja kerää yhteiskunnan varat omaan taskuun
ja hoviinsa, hyvä tsaari pyrkii edistämään yleistä hyvää. Aina ollaan kuitenkin
hallitsijan mielentilan vallassa.
Äärimmilleen vietynä tämä näkyi Stalinin
Neuvostoliitossa, missä maan sosialismioppi vaihteli Stalinin mielalojen ja
valtalaskelmien mukaan aina hänen tarpeensa mukaan. Näytösoikeudenkäynnit
1930-luvun lopulla tuovat sen esiin historiallisina dokumentteina. Aseita ja
terroria Stalin käytti omaa valtaansa pönkittämään. Kun nyt aseita taotaan,
miten taataan, että niitä käytettäisiin demokratian ylläpitoon, ei sen
tukahduttamiseen?
Mikäli
Euroopan hyvinvointivaltio sotilasmenojen kattamiseksi puretaan, yhteiskunta
muuttuu arvatenkin ensin fasistiseksi ja sitten palataan feodalismiin. Kurjuus
ja äärimmäinen rikkaus elävät lähekkäin, mutta täysin eri maailmoissa. Trump jo
väläytteli kuninkuutta. Äärimmäinen luokkayhteiskunta, säätyläisyys, palaa kuin
tauti. Hallitseva luokka pyrkii elämään kuin luontotuhoa ei olisi olemassa,
omalla planeetallaan.
miksi ekonomisti ei kykene arvioimaan talouden tilaa?
Turun yliopiston hammaslääketieteen opintojen parasta antia oli mielestäni professori Pentti Alasen tieteenteoriaa käsitellyt luentosarja, jonka itse asiassa kuuntelin kahteen otteeseen. Ensimmäisen harrastuksesta ja mielenkiinnosta, kun kurssia luennoitiin opettajakunnalle pilottina ja toisen kerran tutkintoa varten. Professori Alanen piti luentosarjaa lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoille sekä Turussa että Tampereella ilmeisesti useamman vuoden ajan. Kurssi opetti suhtautumaan tieteelliseen tietoon kriittisesti, kuten kunnollisten akateemisten opintojen pitäisikin opastaa. Havainnolliset, normaalikokemusta ravistelevat ja usein humoristiset esimerkit loivat valoa maailman monitahoisuuteen (Alanen, 1989) .
Lääketieteen opinnothan ovat muutoin suurelta osalta olemassaolevan tiedon voimallista pänttäämistä ja aikaa ei erityisemmin ole kritiikin harjoittamiseen. Onneksi opiskeltava tieto on Suomessa näihin aikoihin asti ollut pääosin suodattunutta vapaan tieteen kriteerien ja tasokkaan eettisen harkinnan kautta. Koulutuksessa tämä on ollut koko järjestelmän - päiväkodista ja peruskoulusta alkaen - läpäisevä ilmiö.
Järkytyksekseni olen kuullut, että Suomessa nykyään on mahdollista päästä mm. filosofian maisteriksi tutustumatta lainkaan tieteenteoriaan eli epistemologiaan, teknillisillä aloilla tämä puute lienee myös akuutti. Olisiko kamreerin säästöleikkuri iskenyt ensinnä opintojen "hyödyttömään" ainekseen, vai jätetäänkö syvempi pohdinta tietoisesti syrjään?
Varsinkin perustutkimus ammentaa paitsi turvallisesta rahoituksesta, viihtyisistä kahviloista ja kampuksista myös epistemologiasta (tietoteoria).
Filosofisiin älyllisiin knoppeihin ja epävarmuuden ikuisuuteen voi tietysti nääntyä ja kadota, jos ei ole tarkkana ja pidä kiinni omasta näkemyksestään, joka hiljakseen muotoutuu.
Nykyään vallitsee yliopistomaailmassa valitettavasti yhä useammin "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat" -ongelma, kun vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle onkin lähinnä rahoituksen ulkoistuksen tai pirstoutumisen vuoksi kahlittu tai korruptoitunut tuottamaan standardivastauksia ja tilaustöitä, ahneista artikkeliautomaateista puhumattakaan. Ilmiö on valitettavasti globaali. Kyse voi olla väärässä paradigmassa elämisestä tietoisesti tai tiedostamatta. Moraalisesti on parempi vaihtoehto, jos ei tiedosteta. Tiede on vallankäytön osa ja yksi totuus totalitarismin ilmenemismuoto.
Uuttahan siinä ei ole, jo Galileo taisteli oikeudessa hengestään, Lysenko nautti ehdotonta arvonantoa ja Semmelweis romahti kollegoiden nöyryytykseen ja päätyi mielisairaalaan.
Yliopisto ei siis yllättäen opastakaan kriittiseen luovaan ajatteluun, vaan ehdollistaa opiskelijat nykyjärjestelmän osiksi.
Ongelma on maailmanlaajuinen, mutta kohdistuu eri tieteenaloihin erilaisin painotuksin. Erityisen altis on vallan kanssa täysin yhteenkietoutunut taloustiede. Taloustiede on pohjimmiltaan poliittisten valintojen tekemistä ja jos tätä ei myönnetä, mikä on tavallista, ollaan jo asetuttu epärehellisen vaikuttamisyrityksen tielle.
Vuonna 2008 maailman rahajärjestelmä oli vaarassa kaatua. Demokratia vaikeuksissa.
Kerrotaan, että pankkiirit, jotka kriittisen pisteen ylityttyä vuonna 2008 ymmärsivät mitä on tulossa pelkäsivät henkensä edestä. Matkalaukkuja ja perheitä pakattiin tuskanhiki hatussa Lontoon Cityssä ja New Yorkin Wall Streetillä mahdollista pakomatkaa silmällä pitäen. Pelättiin raivostuneitten kansanjoukkojen kostoa.
Englannin kuningatar Elisabet II esitti vuoden 2008 finanssiromahduksen
jälkeen ytimeen osuvan kysymyksen: miksi ekonomistit eivät osanneet ennakoida tapahtumaa, jotta se olisi voitu estää, kun he aiemmin väittävät pystyvänsä maailman selittämään ja uskottelivat, ettei romahdusta tapahdu?
Kysymys on sitä polttavampi, kun vuonna 2008 oli kertynyt paljon tietoa siitä, miten klassisen tai uusklassisen taloustieteen mukaan järjestäytynyt uusliberaali talous käyttäytyy. Kriisit ovat siitä olennainen osa sen jälkeen, kun finanssimarkkinat 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa vapautettiin valtion sääntelystä.
Niitä on ollut 1982 Chilen pankkikriisi, jossa uusliberaali Pinochetin diktatuuri, joka valtaan tullessaan tapatti kansalaisia päästäkseen yksityistämään "sosialisoidut tuotantovälineet", mutta itse sitten kansallisti koko pankkisektorin. 1980-luvun lopulla amerikkalaiset säästöpankit Reaganin tiukasta sääntelystä vapauttamina olivat rahoittaneet kannattamattomia hankkeita ja ne pelastettiin pankkituilla, jotka vastasivat USA:n liittovaltion budjetista kolmea prosenttia, samoin Skandinavian maat ja Suomi 1980-luvun lopussa vapauttivat rahamarkkinansa ja joutuivat pankkikriisiin, Meksikossa oli ns. tequila-kriisi 1994-95, Aasian talouskriisi 1997-1998, Venäjän rahamarkkinoitten vapauttaminen johti tilanteeseen, jossa LTCM sijoitusrahasto saattoi koko Yhdysvaltain rahoitusjärjestelmän vaakalaudalle (tätä masinoineet Robert Merton and Myron Scholes ekonomisteja, kumpikin nobelisti vieläpä vakuuksien hinnoittelun alalta), 1999 Brasilian kriisi ja vuonna 2000 Argentiinan kriisi.
Tosin intellektuaalinen petos oli syvä: Edellä mainitut nobelistit Merton ja Scholes, USA:n keskuspankin FEDin johtajalla Alan Greenspanillä esitettiin olevan maaginen kyky talouden hoitoon, v. 2003 Robert Lucas, johtava Chicagon koulukunnan telousteoreetikko väitti, että talouslamojen estämisen keinot oli keksitty, 2004 Ben Bernanke (tuolloin USA:n taloushallinnon tärkein teoreetikko), esitti talouden suhdannevaihtelujen olevan historiaa. Nämä herrat olivat tai olivat olevinaan hämmästyneitä vuoden 2008 finanssikriisistä (Chang 2019). Näin käy jos yhdestä talousteoriasta tehdään uskonto.
Maksajana on ollut valtio ja finanssialan kriisit ollaan maksatettu tavallisella kansalla, jota vielä on syytetty kulutusjuhlasta, tuomitsematta löyhään rahoitustoimintaan syyllisiä pankkiireita ja sääntelyn purkamiseen syyllistyneitä poliitikkoja. Islantia lukuun ottamatta. Ovatko yllä mainitut teoreetikot olleet tietoisia tästä on epäselvää. Ainakin heillä on vastuu miljoonien ihmisten ajamisesta taloudelliseen ahdinkoon, työttömyyteen ja säästöpolitiikan kurjistamaan elämään.
Kyseessä on siis taloustiede, joka rahoituksen teorian lopulta muodostaa. Mikäli sen tieteellinen kehys, Thomas Kuhnin normaalitieteen paradigmaksi (Kuhn 1970) nimeämä rakennelma, on väärä tai pikemminkin harhainen, ovat sen perusteella laaditut yhteiskunnan pelisäännöt yhtä lailla harhaisia. Tämä saattaa lopulta johtaa katastrofiin, perikatoon, mikäli paradigmaa ei ajoissa vaihdeta tai korjata.
Paradigman toimivuuden kriteerinä tulisi olla ympäröivän maailman empiirinen testaus, eikä silloin saisi väheksyä silminnähtävää ja koettavaa todellisuutta pyrkimällä ymppäämään se väkisin virheellisen tai puutteellisen teorian pakkopaitaan, vaikkapa vain joidenkin ihmisryhmien etujen ajamiseksi. Ainoa hyväksytty, eli uusklassinen talousteoria onkin ajautunut suuressa mittakaavassa pelkäksi valtataistelun tai rajattoman ahneuden välineeksi. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta asia tulisi julkisesti tunnustaa. Viisautta on tunnustaa tosiasiat.
On myös niin, että tunnetaan ainakin yhdeksän toimivaa talousteoriaa, jotka vastaavat esitettyyn talouskysymykseen eri kulmilta ja eri tavoin täydentäen toisiaan (Chang 2019). Olen vahvasti teoreettisen pluralismin kannalla: asioita pitäisi tutkiskella useammalla eri tavalla ja vielä lisäksi useamman eri tieteenalan avulla. Historiasta voi oppia. Kirjallisuus ja taide luo syvyyttä ymmärrykseen.
Jos ymmärrys kavennetaan, kuten nyt noin kolmenkymmen vuoden ajan on tehty hyvin monipuolisesti myös tajuntateollisuuden, elokuvan, tv:n, lehdistön, radion ja sosiaalisen median kautta, tullaan ajatusten tyranniaan, ainoitten oikeiden totuuksien fundamentalistiseen maailmaan.
Uusliberalismia, joka on vanha ilmiö (Chomsky 2014) saarnataan Suomessakin tietoisesti ja tiedostamatta lastentarhasta yliopistoon. Kriittistä ajattelua karsitaan kaikkialla. Kulovalkean tavoin levitettävät viihteellistämisen ajansyöpöt vastaavat huumetta, joka tuo mieleen Kiinan alistaminen oopiumin (Poropudas 2010) avulla. Äänestäjät manipuloidaan tarvittaessa tekniikan ja propagandan hioutunella koneistolla.
"Länsimainen demokratia" on tässä maailmassa illuusio, jota meille myydään markkinapaperissa. 1980-luvulta tähän päivään maailma on muuttunut: demokratian piiri on kaventunut vuosi vuodelta.
Toistuvasti julkisuudessa esiintyy puhetta kannustimista ja kannustinloukuista. Vähävarainen motivoituu työntekoon ja yrittämiseen, mikäli häneltä otetaan rahaa ja varallisuutta pois.
Tämä raha ja varallisuus siirretään tulonsiirtona, vaikkapa verohelpotuksina tai varallisuusveron poistona varakkaalle.
Nyt se sama raha motivoikin ja kannustaa varakasta työskentelemään entistä ahkerammin.
Kannustamaton raha on matkalla muuttunut kannustavaksi.
Tämä täysin epälooginen ja epäeettinen väite elää jatkuvasti ja voi hyvin.
Vähävaraiselle siirretyn rahan ja varallisuuden hyötysuhde on koko yhteiskunnan - myös varakkaimpien - kannalta suurempi kuin varakkaimmille siirretyn.
Suomen posti (Posti Group Oyj) on valtionyritys, kuten Norjan postikin (Posten Norge AS). Norjan postin toimitusjohtajan Tone Willen vuosipalkan on ilmoitettu olevan 4 727 166 norjan kruunua, mikä on 475 855 euroa. Suomen Postin toimitusjohtajan Heikki Malisen vuosipalkka oli 987 764 euroa, eli noin kaksinkertainen norjalaiseen kollegaansa nähden.
Liikevaihto sen sijaan oli Posti Groupilla 1 647 milj. € (2017) ja Posten Norge konsernilla 25 miljardia NOK eli 2 517 milj. € (2015).
Työntekijöiden palkat norjalainen logistiikkatyöntekijä ansaitsee keskimäärin 43 690 NOK eli
4 398 euroa kuukaudessa ja asiakaspalvelussa työskentelevä 36460 NOK eli 3 670 euroa (fri fagbevegelse). Suomalaisen logistiikkatyöntekijän palkka keskimäärin 2400 euroa kuukaudessa (oikotie) ja asiakasnevojan 2446 eur kuukaudessa (duunitori).
Eli norjalaisen työntekijän palkka oli 1,5-2 kertaa isompi kuin suomalaisen. Toimitusjohtajilla suhde oli vastaava mutta päinvastainen. Tuloero norjalaisen työntekijän ja toimitusjohtajan välillä oli pienempi kuin suomalaisen toimitusjohtajan ja työntekijän. Kyse ei ole liikevaihdosta, koska sillä mitattuna norjalaisyritys on isompi.
Postin ongelma on mielestäni Suomessa omaksuttu liikestrategia ja palkkausarvot. Asia voidaan siis toisinkin hoitaa, jos poliittista tahtoa on. Mielestäni jo ajatus, että posti valtionyrityksenä tekee mahdollisimman suurta tulosta ja mielellään vielä siirretään pois parlamentaarisesta ohjauksesta pörssiin ostettavaksi on väärä. Valtionyhtiön perimmäisen ydintehtävän eli valtakunnan postinkuljetuksen ja logistiikkatoimintojen ylläpidon pitäisi olla pääasia, ei liikevoiton tuottaminen kaikin keinoin kuten nyt. Koko toimintastretegia pitäisi siis ajatella uudestaan, mielellään ottaen palkkauksessa demokraattisemmasta skandinaapuristamme mallia. Tämä on taistelua ja siinä sosialidemokraattien tai ammattiyhdistysliikkeen ei pitäisi enää vesittää omaa aatettaan. Ministeri Paatero ei saisi jättää toimia puolitiehen huolimatta kovasta painostuksesta.
RUOTSIN TERVEYDENHUOLTOJÄRJESTELMÄN YKSITYISTÄMINEN
KOHTI KATASTROFIA KANSANKODISSA
ja
SUOMI PERÄSSÄ
Opiskellesseni Turun yliopistossa terveydenhuollon erikoistumista varten 2001-2003, minua sisäisesti koko ajan kaihersi opetuksen sisältö, jossa oli huomattavasti ekonomistista puhetta ja suuntautumista. Samaan aikaan - ja jo aikaisemmin - valtion- ja kunnallishallinnossa ajettiin hallintomallina New Public Management (NPM) sisään, koko kuntalaki (KL, 2015) on räätälöity pikku hiljaa yksityistämistä varten. Oikeastaan kukaan ei asettanut opetusta kyseenalaiseksi. Ekonomistit olivat auktoriteetteja, terveydenhuollon ammatilaisille opetus tuli alalta, jota he eivät hallinneet. Uusliberaalia ajattelua ajettiin mieliin ja järjestelmään, usein talouden mikroteorian alkeiden avulla, terveystaloustieteenä. Se ei tuntunut hyvältä, mutta en osannut tuolloin hahmottaa, mistä oli kysymys.
Työssä sai todeta kunnallisen päätöksenteon siirtymän kamreerimaiseen ajatteluun ja asioista päättämiseen kehysbudjetoinnin määräämänä. Terveydenhuollossa pidettiin ihan hyvänä käytäntönä tarvittaessa ostaa lääkäripalveluja ulkoa tai reppufirmoilta, osin senkin vuoksi, etteivät lääkärit muutoin töihin tulleet. Pääasiassa lienee kuitenkin hallinnollinen muutos eli päättäjien valinta, kuten Vantaalla pandemiavuonna 2021 (Vantaan Sanomat). Tämä tehtiin, vaikka kustannukset nousivat huomattavasti, summilla, joilla olisi varmaankin voinut parantaa oman organisaation palkkoja ja perustaa uusia virkoja. Tämä ei ole täysin tuomittavaa toimintaa, mutta avaa kuin huomaamatta oven suurille ulkomaisille kasvottomille pääomasijoittajille, jotka hakevat voittoa, ja huolimatta mahtavasta mainostoimistojen sumutuspropagandasta, viis veisaavat kansanterveydestä tai potilaiden kohtaloista.
Olen sittemmin kyennyt mielestäni hahmottamaan itselleni mitä on tapahtunut, enkä mene ainakaan helpoimpiin ekonomistien virittämiin ansoihin.
Ruotsista kuitenkin löytyy professori Göran Dahlgrenin selvitys vuodelta 2018, missä hyvin käydään nämä asiat läpi.
Pyrin nyt myös referoimaan tässä lyhyesti ja omin huomioin tätä professori Göran Dahlgrenin yli kolmisataasivuista analyysiä Ruotsin terveydenhuollon yksityistämisestä 1970-luvulta tähän päivään, koska koen sen tärkeäksi (Dahlgren, 2018).
Suomi tulee SOTE:llaan perässä. Jollei kehitystä pysäytetä, menetämme demokraattiset vaikutusmahdollisuutemme terveydenhuollon järjestämiseen Suomessa ja alistumme yksityisten toimijoiden maksimaalisen voitontavoitteen määräämään terveydenhuoltoon. Siinä häviää Suomen kansantalous, sen kilpailukyvystä (terveydenhuoltomme taso laskee muihin maihin verrattuna) iso osa, keskiluokka ja työväki potilaina, sekä eri työntekijäryhmät, lääkärit, hoitajat ja muut terveydenhuollon järjestelmää ylläpitävät. NPM (new public management) on jo pitkään kaventanut lääkärijohtajien valtaa.
Mikäli myyntipuheissa kummitellut "valinnanvapaus" toteutuu, muuttuu terveydenhuollon tavoite: potilaan tarpeista lähtevästä yritysvoittoon tähtäävään. Tämä terveydenhuoltolain ja perustuslainkin vastaisesti.
Lisäksi katoavat demokraattisen päätöksenteon mahdollisuudet vaikuttaa terveydenhuoltopolitiikkaan ja sen valvontaan, yrityssalaisuus ja sopimustekniset juridiset ongelmat tekevät joustavan ja tehokkaan hallinnoinnin mahdottomaksi. Muutoinkin järkevä toiminta vaikeutuu yritysten rajapintojen ongelmista, kun jokainen toiminto on pilkottu eri yrityksen tehtäväksi ja yksinkertaisistakin asioista täytyy sopia ja neuvotella erikseen.
Taloudellisesti ajatellen avataan yksityisille voitontavoittelijoille, jotka usein ovat ulkomaisia kasvottomia sijoitusyhtiöitä, avoin piikki verovaroihin. Maksamamme verot siis kulkeutuvat niille, kunnan menoistahan suurin osa on sote-alojen menoja.
Koulujärjestelmä on Ruotsissa jo yksityistetty, mikä on osoittautunut epäonnistuneeksi teoksi kansalaisten ja ruotsalaisen yhteiskunnan kannalta. Myös OECD vaatii Ruotsilta koulujärjestelmän muutoksia yksityistämisen tuottamiin epäkohtiin.
Ruotsissa ollaan siis nyt havahduttu: kansan enemmistö - kuten Suomessakin - ei halua, että terveydenhuolto toimisi voittoa tuottavana yksityisyritysjärjestelmänä, vaikka poliittinen eliitti on ajanut tätä muutosta lobbareiden ja yksisuuntaisen propagandan avittamana jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Kaikissa ruotsalaisissa puolueissa on ideologista yksityistämistä vastustavia kansalaisia ja vaikuttajia. He ovat myös jo vuonna 2005 yhdistyneet järjestöksi "Gemensam Välfärd" eli Yhteinen Hyvinvointimme, joka Dahlgreninkin julkaisua levittää ja tekee tunnetuksi.
Suomessa asian tekee ajankohtaiseksi 2019 eduskuntavaalien alla vain osittain maton alle lakaistu SOTE-uudistus, jonka luuranko kirjassa paljastuukin ulkoa tuotetuksi, mikä asiaa tunteville ei tosin liene yllätys. Omaa ajattelua on käytetty Suomessa huolestuttavan vähän politiikan - ja erityisesti talouspolitiikan - teon luovana voimana. Aatteena on globalisaation julkisuudessa tällä hetkellä hyväksytty ilmenemismuoto eli uusliberaali totalitarismi vahvana taustalla, sen ainakin Valtiovarainministeriö on ottanut omaksi aatteekseen, jonka pohjalta laskelmansa laatii.
Terveydenhuoltojärjestelmän tavoite on Ruotsissa ja Suomessa kirjoitettu lakiin. Terveydenhuoltolaki (THL2010) on hyvä laki suomalaisia ajatellen. Tavoite ei ole ensisijaisesti voiton tuottaminen ulkomaisille pääomasijoittajille, vaan potilaan tarpeesta lähtevän hoidontarpeen mahdollisimman tehokas tuottaminen.
Maan hallitus kaatui ainakin näennäisesti soteongelmiin. Valinnanvapaus ja maakuntamalli olivat ne iskusanat, joilla uudistusta ajettiin. Bisnes on kuitenkin uudistuksen varsinainen kärkihanke. Uudistus on ollut hyvin epäsuosittu, kun on tullut ilmi mitä bisnesmalli tuo, vietyään muutoinkin niukentuneet verorahat Panaman pankkiholveihin (Finnwatch 2019) ja tarjottuaan ala-arvoista vanhustenhuoltoa ja -hoivaa (Valvira).
Oppositio on ollut hyvillään, kun hallituksen sote kaatui.
Mitä tilalle?
Surullista on, että suurimmalla oppositiopuolueella on tarjolla seuraavalle vaalikaudelle ihan sama uudistus, pienin - lähinnä terminologisin - muutoksin. SDP tarjoaa suurkaupunkimallia maakuntamallin tilalle. Näin olen ymmärtänyt. Toivottavasti olen väärässä.
Bisnes tässäkin edelleen kärkihankkeena, kuten punaisella tatcherismilla on ollut Clintonin, Blairin ja Schröderin kumppaneineen lakkautettua perinteisen sosialidemokraattisen talousajattelun.
Suurkaupunkimallin yhteydessä voidaan sitten vääntää siitä miten suuri alue olisi se oikea - viisaat ehdottavat 30 000 - 200 000 asukaspohjaa.
Kaikki edellä mainittu on saman levyn soittamista, mitä on tehty 1990-luvun laman ajoista asti.
Suomessa oli nimittäin 1980-luvun lopussa täysin toimiva ja edullinen kansanterveysmalli, jota olisi pitänyt kehittää, ei näivettää. Ilman maakuntia tai suurkaupunkimalleja. Näivetys tapahtui, kun julkista sektoria syytettiin tuhlaavaisuudesta pankkimaailman tehtyä hullunkauppoja ja taitamattomasti suoritettuun rahamarkkinoiden vapauttamiseen. Pankkisektori tuhlasi ja julkinen sektori joutui pelastamaan hätään joutuneen. Terveyden- ja sosiaalihuollon keskusjohtoisuus (Lääkintöhallitus) ja valtionosuusjärjestelmä ( ks. Mattila ss.193-198) faktisesti tuhottiin säästöjä tavoiteltaessa.
Suomi on harvaan asuttu pinta-alaltaan suuri maa. Kuntia on hyvin erikokoisia ja erilaisia. Vika ei ole kunnissa, eikä kunnissa muutoinkaan ole vikaa tai niitä ole liian vähän tai paljon. Kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoitus pitäisi vain tasata valtakunnallisesti. Valtion rahoitus on ratkaisu. Emme tarvitse kuntayhtymiä, suurkuntia tai keskustelua kannattavuudesta, vaan menojen tasausta. Tämän pitää tapahtua koordinoidusti valtion normiohjauksessa. Kunnat voivat hyvin tuottaa perusterveyden- ja sosiaalihuollon omin voimin, mutta valtion normiohjauksessa. Myös toiminnan kuntarajat eli toimintayksikön koko olisivat eläviä, joustavia ja normiohjaukselle alisteisia, ideoita varmaan riittäisi toteutukseen. Tähän pitäisi perustaa valtakunnallinen kevyt ja demokraattinan asiantuntijaorganisaatio, ei antaa normitusta esim. Valtiovarainministeriölle, jossa alan asiantuntemiusta ei ole. Tilastot pitäisi keskittää tälle yksikölle ja laatia vaikka karttapohjaisesti. Suunnittelu olisi pitkäjänteistä ja seurattua.
Yksityinen sektori toimi kelan korvausten kautta täydentävänä järjestelmänä. Ihan hyvä systeemi pitää lääkärit ja hoitajat sekä julkisella että yksityisellä sektorilla ja näin tukemassa järjestelmää kautta poliittisen kentän. Valinnanvapautta ja joustavuutta lisää työntekijälle. Tämä mahdollisti myös pienet yksiyisfirmat, eikä olisi pakottanut ketjuttamaan isoihin pääomasijoittajiin, jotka ovat ulkomaisia.
Nämä olisi pitänyt niveltää tietotekniikalla ja sosiaalistamalla yhteen, työterveyshuolto olisi voitu sulauttaa järjestelmään.
Valtion normiohjauksen purun kalleus ja näköalattomuus on toteutunut esim. terveydenhuollon tietojärjestelmiin hävinneinä miljardeina (Valtiontalouden tarkastus 2012). Kun kunnat ovat saaneet itsenäisesti päättää, tuloksena on kymmeniä toisiinsa kehnosti sovitettavissa olevia ja tietoergonomisesti huonosti käytettäviä järjestelmiä (Suomen Lääkärilehti 2010). Nämä on usein ostettu ulkomailta, lähinnä Yhdysvalloista (Apotti). Eikä niistä tahdo millään päästä eroon. Päinvastoin. Ala on kasvava markkina.
Tämä maassa, josta on lähtöisin jokaisessa maailman älylaitteessa olevien transistoreiden atomikerrostukseen perustuva pakkausmenetelmä, Nokia, kännykän idea, linux-järjestelmä, joka on androidipuhelimien käyttöjärjestelmän pohjalla ja vaikka mitä tietoteknistä osaamista.
Tämä osaaminen olisi pitänyt laittaa keskitetysti toimeen hyödyttämään maata ja kansalaisia.
Mikäli katsoo terveydenhuoltoa ideologisten lasien läpi markkinamallin ihannemaa on Yhdysvallat ja sitten kommunistinen systeemi Kuubassa. Eli jos on markkinamallin ideologinen kannattaja ajaa järjestelmää kohti USA:n mallia pois Kuuban mallista. Terveydenhuollon mittareilla Yhdysvallat pärjää huonommin kuin Kuuba ja järjestelmä on myös maailman kallein.
Mikäli halutaan tehokas terveydenhuollon järjestelmä se on siis pääasiassa Kuubalaisen kaltainen mutta siihen voidaan liittää Yhdysvaltain mallin kaltaisia ominaisuuksia. Kuubalainen terveydenhuolto on selvinnyt myös 2020 Sars 2 CoVid19 pandemiasta public health -strategiallaan (Augustin 2020), ja vaikka maa on köyhä, on tämän toteuttamiseen ollut varoja ja jatkoa ajatellen maan taloudelle tärkeä tulonlähde turismi varmasti tästä tiedosta hyötyy, joten laskelma tulee olemaan taloudellisestikin parempi kuin bisnesajattelulle rakennetuissa terveydenhuollon malleissa.
Espanjan perusterveydenhuolto (European Observatory HiT) on luku sinänsä. Se on maksuton ja perustuu perhelääkäreihin. Hyvä tapa ajatellen työntekijöitä ja potilaita. Järjestelmä on todettu kustannustehokkaaksi. Erikoissairaanhoidon kustannukset ovat Espanjassa suhteessa pienemmät kuin Suomessa. Espanjalaisten hallussa on myös nyt vuonna 2019 kansalaisten terveiden elinvuosien maailmanennätys (World Economic Forum). Koronaviruspandemiassa 2019-2020 alkaen Espanjan terveydenhuoltojärjestelmän puutteellisuus on tullut ilmi, koronakuolemia on ollut suhteettoman paljon.
Suomessa taas ollaan ihastuttu tietoteknisiin etäratkaisuihin, joissa lääkäri siirretään mahdollisimman kauas potilaasta (Terveyskylä). Parhaassa tapauksessa potilas tapaa kännykkänsä ja jonkin hauskan sairaalatalo-ohjelman, jossa voi pelailla ja saada lääkkeet postissa. Pandemian oloissa tämä voi olla hyväkin ratkaisu, samoin viruksen jäljittämiseen erikoistuneet apsit ja menetelmät. Kun nämä vielä ovat yhteydessä poliisin järjestelmien kanssa, niin pystytään karanteenitoimet rationaalisesti järjestämään.
Suomessa ei vaan haluta tulla "markkinamallin" laatikkoajattelusta pois, ei millään. Johtavaan asemaan sijoittuvien kansanterveyteen erikoistuneitten lääkäreiden ansioluettelossa lienee nykyään useammin MBA (master of business administration) kuin MPH (master of public health).
Tämä ajankohtana, jolloin alkaa yhä selvemmin käydä ilmi, ettei talousjärjestelmä pidemmän päälle voi toimia nykyisillä premisseillä.
Gagnon, Marie-Pierre et al. 2009. “Interventions for promoting information and communication technologies adoption in healthcare professionals” ed. Cochrane Effective Practice and Organisation of Care Group. Cochrane Database of Systematic Reviews. http://doi.wiley.com/10.1002/14651858.CD006093.pub2 (March 30, 2019).
