Suomi 100-vuotta

huhtikuu 2017

 

 

Suomi 100-vuotta 2017

 

  Toteutettava talousmalli on yksi Suomen itsenäisyyden peruspilareista

 

Suomi rajautuu itsenäiseksi valtioksi paitsi kulttuurinsa, perinteensä ja kielensä kautta myös talouselämänsä, nykypäivänä sanottaisiiin toteutettavan talousmallin, kautta. 1980-luvulle asti täällä vallitsi uudellenjakava keynsiläinen pohjoismainen talousmalli. 

Muualla sitä kutsutaan yleensä sosialidemokraattiseksi malliksi, mitä se ei Suomessa puhtaasti ollut. Suomen malli oli monella osa-alueella huolimatta epäedullisesta alkuasetelmasta suurvaltojen välissä ja käydystä sisällissodasta jopa kehittyneempi (terveydenhuollon institutionaalinen malli, koulumalli ja  äänioikeuden laajeneminen naisiin ja varattomiin) kuin skandinaavinen serkkunsa, mutta ei varallisuuden uudelleenjakavuudessa sitä koskaan saavuttanut. 

Kansallisuusaate tuki kaikilla osa-alueilla Suomen itsenäisyyttä. Kominternin kauppaama globaali bolshevistinen työväenaate mureni suomalaisten mielissä useimmilta talvisodan taisteluihin. Pankkiiri ja privaattikapitalismin kannattaja J.K. Paasikivi kansallisti Enso-Gutzeitin valtionyhtiöksi kansallisuusaatteen takia saksalaisten joukkojen 1918 vielä ollessa maassa, jotta saksalaiset eivät saisi isompaa jalansijaa maassamme.

Pohjoismainen talousmalli jäi kylmän sodan aikana USA:n kapitalistisen ja Neuvostoliiton sosialistisen komentotalouden väliin. USA:n kapitalistinen malli oli kylmän sodan alkaessa New Dealin ja valtion rahoittamien ja johtamien sotaponnistusten vuoksi lähellä Pohjoismaista mallia, uudelleenjakavuutta lukuunottamatta, mitä siellä vielä yritettiin 1960-luvulla parantaa osana kansalaisoikeusliikkeen taistelua.

Äidinisä taisteli kolmessa sodassa Suomen itsenäisyyden puolesta. Isän eno oli vankilassa kätkettyään sodan jälkeen muiden päämajaupseerien kanssa aseita mahdollista sissisotaa varten ja toinen eno kuoli saatuaan talvisodassa räjähtävän luodin kaulaansa. Lopputulos eli kutakuinkin itsenäinen Suomi, oli minulle jälkeläisenä edullinen, kun vertaa Neuvosto-imperiumin valtapiiriin joutuneiden kohtaloon monessakin suhteessa.

Tänä päivänä naapurimaana on Venäjä, missä on vallalla jonkinlainen oligarkkinen FSB-johtoinen markkinatalous. Ruotsi siirtyi Göran Perssonin hallintokaudella vallinnutta sosialidemokraattista mallia muuttavaan new-labour-tyyppiseen talouteen. USA ja Britannia siirtyivät tatcher-reagan-uusliberalistiseen malliin, mikä oli myös Clintonin new-democrat ja Blairin ns. new-labour malli.

Suomi ja Ruotsi eivät siis talousmalleiltaan enää rajaudu yhtä selkeästi kuin kylmän sodan aikana, eivät Venäjään eivätkä USA:han, EU:n ja Saksan talousmallit ovat tässä rajoja hämärtämässä myös. Oleellista on, että talouden uudelleenjakavuus on kaikkialla koko ajan pienentynyt.

Venäjällä on pitkä perinne ruhtinaitten ja tsaarin vallasta neuvostobyrokraattien kautta oligarkiaan. Meille oli varmasti eduksi, että FSB voitti valtakamppailun muiden oligarkkien suhteen. Mikäli Venäjä olisi vajonnut länsimaiden raaka-ainevarastoksi olisi Suomi ehkä piankin tähän massaan sulautunut.

USA:n tuloerojen hyvin nopea, dramaattinen ja yhä kiihtyvä kasvu, varallisuuden keskittyminen 1%:lle väestöstä, voi siellä johtaa konfliktiin, mikäli seuraava pankkikriisi ei kehitystä lopeta lainsäädännön kautta. Kun toimeenpano-, tuomio-, lainsäädäntävalta  ja mediahegemonia on tällä hetkellä yksissä käsissä (Goldman-Sachs), voi vain panna kädet ristiin.

Venäjällä ja USA:ssa ei ole koettu uudelleenjakamista (siis tuloerojen tasaamista) perinteen mukaan tarpeelliseksi, muutokset ovat käyneet kriisiytymisten kautta. Isoissa maissa kehitys on tahmeaa, Neuvostoliittokin oli voimissaan 70-vuotta.

Suomi pienenä maana ei säily itsenäisenä, jos se ei selkeästi rajaudu naapureihinsa, erityisesti Saksaan ja Venäjään. Tämä koskee nykyään myös USA:ta joka mm. NATO:n kautta on naapurimme. Kulttuurihegemonia jo onkin USA:lla.

Talousmallinsa kautta Suomi voisi rajautua säilyttääkseen itsenäisyytensä ja legitiimin olemassaolonsa vielä toiset sata vuotta ja eteenkin päin. Kutsuttakoon sitä sitten miksi hyvänsä, sen olisi oltava uudelleenjakava, rahoituksen perustuttava progressiiviseen valtionverotukseen  ja valtionyhtiöissä, kuntien ja valtion omaisuudessa pitäisi olla ainakin kriittisen massan verran varallisuutta. Yksityinen bisnes pyörii sitten tämän infrastruktuurin vahvuuksien ansiosta. Pienellä maalla ei ole varaa syrjäyttää kansalaisiaan ja suosia pientä yläluokkaa. Osallisuus yhteiskuntaan syntyy progressiivisen verotuksen kautta.

Islanti totesi tämän vuonna 2008 ja kävi oman Tali-Ihantalan taistelunsa lähes koko muuta maailmaa vastaan selvittäessään pankkikriisinsä omintakeisesti, mutta voitokkaasti. Tämä vaati suurta rohkeutta, sillä esim. Britannian hallitus työväenpuolueen Gordon Brownin (Iceland´s leader slams Gordon Brown) johtamana asetti Islannin terroristilistalleen, Al-Qaidan ja Isisin seuraan jäädyttääkseen islantilaisten varoja Britanniassa.

Islannin presidentin Grimssonin toiminta (Iceland´s president: Let banks go bankrupt) vertautuu suomalaisten rohkeuteen Paasikiven Gutzeit-kaupoissa (1918) ja siihen kun Ryti ja Mannerheim saivat (1944) Hitlerin myöntämään elintärkeää apua kun samanaikaisesti Neuvostoliiton kanssa käytiin rauhanneuvotteluja.

Ståhlbergin presidentille perustuslaissaan antamat valtaoikeudet olisivat olleet nykytilanteessa ja tulevaisuutta ajatellen hyvä lisä suomalaiseen demokratiaan, harmi, että Kekkonen luonteensa mukaan käytti niitä henkilökohtaisen valtansa pönkittämiseen. Niinistö tosin edustaa hallituspuolueita ja toimii tietysti ideologiansa mukaan toteutetun kiristyspolitiikan takaajana. Suorassa presidentinvaalissa kansalla olisi periaatteessa mahdollista valita hallituksen linjan suhteen itsenäinen presidentti, mutta ilman valtaoikeuksia tällä ei ole suurta merkitystä.

Huolimatta EU:n jäsenyydestä Suomi voi päättää veropolitiikastaan ja talousmallistaan itsenäisesti. Kaivosyhtiöitä voidaan verottaa luonnonvarojemme käytöstä, jos niin sovitaan. Maamme voi tehdä verosopimuksia vapaasti muitten kanssa. Omasta rahayksiköstä ja keskuspankista voivat suomalaistet päättää. Jopa EU:n jäsenyydestä voidaan päättää uudestaan.

Jos ei rajata Suomea taloudellisesti Saksaan ja Venäjään, tulemme ennen pitkää tai nopeastikin sulautumaan jompaan kumpaan. Tällä hetkellä olemme sidoksissa monin tavoin Saksaan, mutta suomalaisten oligarkkien käyttäytyminen, joitain lukuunottamatta, osoittaisi kompassia itään päin. Tällainen kehitys on tänä päivänä mielestäni käynnissä. Valtion ja julkishallinnon yhtiöittöminen ja sitten näiden yhtiöiden ja omaisuuden myynti usein pilkkahintaan, on osa tätä kehitystä.  Privatisoivan ja eriarvoistavan talouspolitiikan noudattaminen johdattaa tähän, noudatti sitä sitten Suomen pääministerinä kuka tahansa.

Kysymys on perimmäisistä asioista, Suomen itsenäisyydestä.

Euro valuuttana näyttäisi sopivan meille tänä päivänä huonosti. EU-jäsenyys on tänä päivänä komplisoidumpi juttu. Jäsenyys tuntui turvalliselta vuonna 1995. Nykyään olen sitä mieltä, että meidän olisi kannattanut seurata Norjan linjaa.

Yhteiskuntamme on vahva, mutta ei selviä ilman ulkomaisia kumppaneita, joita etevällä ulkopolitiikan teolla saa. Siksi pitäisin Suomelle tänä päivänä parempana sellaista yhteistyökuviota suhteessa Euroopan Unioniin kuin nyt on NATO:n kanssa.

Jäsenenä EU:ssa emme pääse pienuutemme takia päättämään EU:n asioista mutta nyt  emme sitten enää omistakaan asioistamme. Poliitikoista tulee helposti EU:n politiikan legitimoijia suomalaisiin päin, puhumattakaan virkamiehistä.

Jos EU:ssa tulee 23.4.17  lisää sotkua Le Penin takia, huoli syvenee. Saksa on tällä hetkellä vakaasti demokraattinen maa, mutta jos Deutsche Bankin tilassa on vakavia vääristymiä vähän VW-Audin moottorihuijauksen tapaan, tilanne voi muuttua arvaamattomasti. Lisäksi Saksan talousoppi hyödyttää Saksaa, ei välttämättä meitä.