PITÄISIKÖ PUHUA RENTISTÄ?
- Suomen ideaa etsimässä
- talouskasvuako haetaan?
Rentti kuulostaa oudolta sanalta suomen kieleen, mutta parempaakaan ei vielä ole keksitty. Rentti on kuitenkin ihan hyvä yleisnimi, joka kokoaa sellaiset suomalaisille tutut tutkimuskohteet kuten taloudellinen rentti (esim. luonnonvaroista: parempi peltomaa tuottaa enemmän kuin kehno), ylivoitot (tietyssä erikoistilanteessa, esim. pandemia ja maskit), markkinavoima (esim. yrityksen kyky vaikuttaa hintaan, monopoliasema kuten Caruna), julkinen valinta (poliittinen etu johtaa taloudelliseen etuun esim. sääntelystä), yritystuet, asunto- ja maankorko (tuotto tulee esim. kaavoituksesta), tai sääntely (lupajärjestelyt, ammattipätevyydet).
Rentier‑kapitalismi viittaa kapitalismin muotoon, jossa keskeinen osa tuloista ja taloudellisesta vallasta perustuu omaisuuden hallinnasta saataviin tuottoihin – kuten vuokriin, korkoihin, lisenssimaksuihin ja muihin omistajuuteen perustuviin tulovirtoihin – eikä ensisijaisesti tuotannolliseen toimintaan, investointeihin tai palkkatyöhön.
Kansainvälisessä poliittisen taloustieteen kirjallisuudessa käsitettä on hyödynnetty erityisesti analysoitaessa varallisuuserien (asset), infrastruktuurin ja luonnonvarojen omistuksen kasvavaa merkitystä kehittyneissä OECD-talouksissa (Christophers 2020; Piketty 2014).
Nämä ovat Suomessakin päivänpolttavia kysymyksiä, merkitystä on sillä kuka omistaa kaivoksemme tai pohjavetemme, jotka pitäisi rajata Commons-yhteisomistuksen piiriin, mikäli Suomen idea on olla suvereeni valtio. Valtion omistus takaa paitsi tuoton myös demokraattisen hallinnan. Demokratian heikko puoli on, että yksityistämistä ajavien ideologien saadessa enemmistön parlamenttiin voidaan valtion itsenäisyys ja suvereenisuus purkaa kuin huomaamatta, mikäli edellä mainituilla ei ole perustuslain suojaa, jolloin oppositiollakin on jotain sanottavaa. Mikäli parlamentissa vallitsee konsensus suvereenisuuden purkamisesta ja itsenäisyyden häivyttämisestä on Suomen idea sitten olla siirtomaa tai banaanitasavalta.
Suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa rentier‑kapitalismi on kuitenkin jäänyt käsitteenä vähäiseen käyttöön. Tämä on huomionarvoista, sillä maan‑ ja metsänomistus, luonnonvararentit sekä valtionyhtiöiden historiallinen rooli ovat olleet keskeisiä taloudellisen vallan ja tulonmuodostuksen lähteitä Suomessa. Rentier‑ilmiön heikko näkyvyys ei johdu sen puuttumisesta, vaan siitä, että sitä on pitkään tarkasteltu hajanaisina ilmiöinä ilman yhdistävää käsitteellistä kehystä. Tarjoan tähän nyt renttiä.
Millä tavoin ja millaisin institutionaalisin mekanismein siitten rentier‑logiikka on muotoutunut ja vahvistunut osaksi Suomen kapitalismia?
Klassisessa poliittisen taloustieteen traditiossa rentti määritellään tuloksi, joka perustuu omistukseen eikä työpanokseen. Jo Ricardon (1817) maankorkoteoria osoitti, että maa tuottaa tuloa niukkuutensa ja yksityisen hallintaoikeuden vuoksi, ei siksi että omistaja lisäisi tuotantoa. Marxilaisessa analyysissa rentti tulkitaan osaksi lisäarvon omimista ilman suoraa osallistumista lisäarvon tuottamiseen.
Keynesiläisessä perinteessä rentier‑luokka (omistuksistaan tuloa saavat) nähdään dynaamisen kasvun esteenä, koska omistukseen perustuva tulonmuodostus ohjaa pääomaa pois tuotannollisista investoinneista. Keynesin ajatus rentierin häviämisestä lopulta tarpeettomana kytkeytyi nimenomaan investointien, ei pelkän tulonjaon ongelmalliseen kehitykseen. Keynesin mukaan rentierin passiiviset sijoitukset menettävät merkityksensä korkotason laskiessa, koska pääoman niukkuuteen ja riskittömään korkotuloon perustuva sijoittaminen ei enää tarjoa elinkelpoista tuottoa. Toisin sanoen rentierin passiivinen sijoittaminen, joka perustuu pelkkään rahoitusvarallisuuden omistamiseen, eikä aktiiviseen tuotannolliseen riskinottoon, menettää houkuttelevuutensa korkotason laskiessa.
Nykykeskustelussa rentier‑kapitalismia on analysoitu etenkin tilanteissa, joissa omistusoikeus niukkoihin resursseihin mahdollistaa pysyvän tulon ilman vastaavaa riskinottoa tai tuotantopanosta (Christophers 2020). Pikettyn (2014) kuuluisa r > g‑asetelma tiivistää tämän dynamiikan: jos pääoman tuottoaste ylittää talouskasvun, varallisuus ja siitä saatavat tulot kasaantuvat omistajille, mikä heikentää sekä tulonjakoa että kasvun pitkän aikavälin edellytyksiä. TALOUSKASVU ESTYY.
Ennen teollistumista Suomi oli selvästi agraarinen yhteiskunta, jossa maanomistus muodosti keskeisimmän taloudellisen vallan lähteen. Torppari‑ ja lampuotijärjestelmät loivat tyypillisiä rentier‑suhteita: maanomistaja sai tuloa vuokrasopimusten, luontaisetujen ja työvelvoitteiden kautta ilman suoraa osallistumista maataloustuotantoon.
Taloudellisesta näkökulmasta kyse oli puhtaasta maankorosta ricardolaisessa merkityksessä. Maan arvo ja siitä saatava tuotto määräytyivät yksityisen omistusoikeuden sekä niukkuuden perusteella, eivät tuotannollisen panostuksen kautta. Tässä mielessä esiteollinen Suomi edusti rentier‑rakenteista taloutta jo ennen modernia kapitalismia.
Vuoden 1918 torpparilaki (laki vuokra‑alueiden lunastamisesta, 135/1918) merkitsi poikkeuksellisen suoraa poliittista puuttumista omistukseen perustuviin rentier‑suhteisiin. Laki antoi torppareille ja mäkitupalaisille oikeuden lunastaa viljelemänsä maa‑alueet omistajan tahdosta riippumatta, mikä johti laajaan maan uudelleenjakoon.
Torpparilaki ei ollut ainoastaan sosiaalipoliittinen uudistus, vaan myös rakenteellinen toimi, jolla purettiin maanomistukseen perustuvaa passiivista tuloa. Omistuksen legitimiteetti sidottiin tuotannolliseen käyttöön ja yhteiskunnalliseen vakauteen. Kansainvälisesti vertaillen tämä asettaa Suomen poikkeukselliseen asemaan, sillä monissa Euroopan maissa suurmaanomistajien rentier‑asema säilyi pitkälle 1900‑luvulle.
Metsänomistus muodostaa suomalaisen rentier‑historian erityismuodon. Metsä on samanaikaisesti tuotantoresurssi ja varallisuuserä, ja sen tuotto perustuu suurelta osin omistusoikeuteen. Hakkuutulot, myyntivoitot ja metsän arvonnousu voidaan erottaa metsätalouteen osallistuvan työn määrästä. 1920-1930 -luvuilla metsänomistus hajautui laajemmalle ja yhtiöitten omistuksia rajoitettiin lailla ja yksityisomistus kasvoi 1970-luvulle asti ja on pysynyt noin 60%:ssa.
1900‑luvulla metsärentti integroitui kuitenkin tiiviisti kansalliseen teollistumisprojektiin. Metsäteollisuuden, vientipolitiikan ja verotuksen kautta metsänomistukseen perustuva ylijäämä ohjattiin investointeihin ja työllisyyteen. Metsänomistus sisälsi rentier‑piirteitä, mutta ne olivat poliittisesti säädeltyjä ja tuotannollisesti poliittisesti oikeutettuja. Metsänomistus antoi rentier-tuloja myös yksityisille ja maanomistusolojen muutoksissa todennäköisesti hajautti renttiä eri väestöryhmiin.
Toisen maailmansodan jälkeinen siirtokarjalaisten ja rintamamiesten asuttaminen merkitsi uutta maareformia. Vuoden 1945 maanhankintalaki johti laajamittaiseen maa‑alueiden uudelleenjakoon ja omistuksen hajauttamiseen.
Asutustoiminta ei ollut ainoastaan pakkotilanteen sanelema sosiaalinen, vaan myös talouspoliittinen muutos: se esti maaomaisuuden keskittymistä ja hillitsi rentier‑logiikan vahvistumista. Omistusoikeus sidottiin velvollisuuksiin, viljelyyn ja jälleenrakentamiseen, mikä piti omistamisen normatiivisesti erillään passiivisesta vuokranotosta.
Siirtyminen dualistiseen tuloverojärjestelmään 1993 erotti kuitenkin pääomatulot ansiotuloista [Ahon hallituksen tuloverolaki (1535/1992)] ja määritteli ne tasaveroisesti verotettavaksi tuloluokaksi. Syntyi kahden kerroksen väkeä: renttiä alettiin verotuksellisesti suosia. Täysin päinvastoin, kuin olisi luullut kasinokapitalismin jo osoittauduttua katastrofiksi pankkien konkursseissa. Siitä ei tahdottukaan luopua, vaan palkita.
Tämä muutos oli luonteeltaan normatiivinen. Omistukseen perustuva tulonmuodostus irrotettiin työn verotuksellisista tasa‑arvo‑ ja solidaarisuusperiaatteista ja kehystettiin ja propagoitiin taloudellisen tehokkuuden kysymyksenä. Pääomatulojen eriyttäminen vahvisti rentier‑logiikkaa koko talousjärjestelmässä ja teki varallisuuteen perustuvasta tulonmuodostuksesta ennakoitavaa ja institutionaalisesti suojattua. Lisäksi jatkettiin jo omaksuttua uusliberaalin talousopin soveltamista. Opin mukaisesti alettiin kutistaa valtiota.
Valtionomistus on Suomessa toiminut historiallisesti merkittävänä commons‑pohjaisena vastapainona rentier‑kapitalismille. Valtionyhtiöiden tuottamat tulot olivat kollektiivisia varoja, joita voitiin ohjata infrastruktuuriin, koulutukseen ja teolliseen kehitykseen. Valtion yrityksiä oli kehitetty Kekkosen valtakaudella, kun varoja suunnattiin teollistamiseen ja raaka-aineita saatiin huokealla Neuvostoliitosta. Ne olivat pääosin hyvin tuottavia ja Suomelle sopivia yrityksiä, jotka olivat kansainvälisesti kilpailukelpoisia.
Näitä alettiin yksityistää uusliberaalin ideologian mukaisesti ja mm. väittämällä, että näin Suomi muuttuisi länsimaiseksi vapauduttuaan Neuvostoliiton ikeestä. Yksityistämiset etenivät Suomessa kolmessa pääaallossa: 1980‑luvun lopulla kehitys alkoi liberalisaationa: avattiin finanssimarkkinat, 1990‑luvun lama vauhditti ns. rakenteellista yksityistämistä – rakennemuutosta – valtio vetäytyi monilta suoran omistuksen ja tuotannon alueilta ja julkisia toimintoja yhtiöitettiin, kilpailutettiin, avattiin markkinoille ja valtionyhtiöitä alettiin osittain yksityistää, muuttaa osakeyhtiölogiikalle ja kaikki on huipentunut 2000‑luvun omistajaohjauksen normalisoitumiseen. Valtio toimii salkunhoitajana.
Julkinen sektori muutettiin toimimaan ns. ”markkinalogiikalla”.
Kemiran, Soneran, Fortumin, Outokummun ja Rautaruukin tapaukset osoittavat, kuinka aiemmin commons‑luonteiset infrastruktuurit ja tuotantovälineet muutettiin pörssiyhtiöiksi, joissa omistustuotot irtautuivat tuotannollisista ja teollisuuspoliittisista tavoitteista.
Rentier‑kapitalismin vaikutus talouskasvuun on ensisijaisesti pitkän aikavälin rakenteellinen kysymys. Kun pääomaa sitoutuu olemassa oleviin varallisuuseriin (asset) – kuten asuntoihin, infrastruktuuriin ja finanssiomaisuuteen – tuotannolliset investoinnit heikentyvät. Samalla commons‑tulojen supistuminen kaventaa julkisen vallan mahdollisuuksia rahoittaa kasvua edistäviä investointeja. Tämä on nyt nähtävissä.
Suomessa tämä kehitys on ollut asteittainen mutta selvä: asuntovarallisuuden arvonnousu, pääomatulojen verokohtelu ja valtionomistuksen purkaminen ovat vahvistaneet omistamiseen perustuvaa taloudellista valtaa suhteessa tuotannolliseen toimintaan.
New Public Mangement -ajattelumalli on samaan aikaan 1990-luvulta tuotu julkishallintoon. Sen mukaan julkishallinnon yksiköitä on yhtiöitetty ja organisaation rakenteita muutettu yksityisyritysten kaltaisiksi. Virkavastuulla ja lain alla poliittisessa valvonnassa Suomessa hyvin toiminut korruptoitumaton Weberiläinen byrokratia on korvattu tulosjohtamisella ja konsulteilla yleensä väittämällä julkishallintoa tehottomaksi. Samalla on julkishallinto ja sen tuottamat terveydenhuolto, teitten kunnossapito, sähkönsiirto ja oikeastaan mikä hyvänsä on ollut mahdollista eri tilanteissa yksityistää, yksityistetty ja liitetty joko yksityistettynä julkishallinnon ”hybridi”byrokratiana tai kokonaan yksityisenä osaksi rentier-systeemiä. Ikävää on, että tällöin paljon rahaa ja valtaa on kadotettu myös maan rajojen ulkopuolella majaileville omistajille, joista ei ole tarkempaa tietoa. Eri oligarkkeja voi vain veikkailla niin idässä kuin lännessä, tunnetuista esimerkkinä vaikka Harjavallan nikkelitehtaan Vladimir Potanin. Yleensä omistukset lienee järjestetty Holding-yhtiöiden kautta.
Rentier‑kapitalismi Suomessa ei siis ole poikkeama tai myöhäinen tänne tuotu, vaan pitkään kehittynyt ja poliittisesti eduskunnassakin muovattu ilmiö. Historian kuluessa omistukseen perustuvia rentier‑suhteita on toistuvasti purettu ja kesytetty maareformien, asutustoiminnan ja valtionomistuksen keinoin. 1990‑luvun institutionaaliset muutokset – erityisesti verouudistus, yksityistämisaallot ja julkishallinnon rapauttaminen säästötoimilla ja sen jälkeen tehty yksityistäminen– muuttivat tämän asetelman ratkaisevasti.
Nyky‑Suomi on rentier‑kapitalismin ja tuotannollisen kapitalismin hybridi, jossa omistusoikeuden institutionaalinen suoja on vahvistunut merkittävästi ja myös hyvinvointivaltion voi sanoa kääntyneen päälaelleen, kun palkkatulojen varassa eläviltä tai työttömiltä viedään sosiaaliturva ja -palvelut, mutta rentier-tulot turvataan. Tällä on oma nimikin: nanny-state hyvinvointivaltio, Neuvostoliitossa se oli nomenklatuura eli ihmisluokka, joka eli omassa reviirissään muitten yläpuolella omine kauppoineen ja sairaaloineen. Tämän kehityksen ymmärtäminen on keskeistä, kun arvioidaan talouskasvun, eriarvoisuuden ja talouspolitiikan tulevia reunaehtoja. Talouskasvun mahdollistaminen ja eriarvoisuuden kitkeminen vaatii rentin aseman rakenteellista muuttamista esimerkiksi verotuksen avulla. Siinä rakenteellinen uudistus olisi paikallaan. Nykyhallitus toimii juuri päinvastoin. Sen idea Suomesta on siirtomaa?
Lähteet
Christophers, Brett (2020). Rentier Capitalism: Who Owns the Economy, and Who Pays for It? London: Verso.
Heino, Saska (2015). Uusjako? Vuoden 1993 tuloverouudistus, verohistoria ja pääoma. Pro gradu ‑tutkielma. Turun yliopisto.
Palomäki, Antti (2011). Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen: Siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen. Tampere: Tampere University Press.
Piketty, Thomas (2014). Pääoma 2000‑luvulla. Helsinki: Terra Cognita.
Pirttilä, Jukka & Selin, Håkan (2011). “Income Shifting within a Dual Income Tax System: Evidence from the Finnish Tax Reform of 1993.” Scandinavian Journal of Economics, 113(1), 120–144.
Rasila, Viljo (1970). Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
