Lyhyen ja pitkän aikavälin voitot
Sosialidemokratian kehittyminen
Aikanaan jaettiin poliittiset puolueet toimintansa perusteella kolmeen kategoriaan: joukko-, kaaderi- ja populistipuolueisiin.
Opportunistinen (
opportunisti, wiki, josta poliittisen ja laillisen opportunismin määrittely) puolue on puolue, joka kaikin keinoin, myös omat periaatteensa uhraten, pyrkii valtaan.
Sosialidemokraatit ja keskusta (Maalaisliitto) olivat Suomessa alkujaan joukkopuolueita, siitä on muistona kummallakin puoluekoneisto ja sen 24/7 palkatut toimihenkilöt. Kokoomus on kaaderipuolue, jolla on löyhä järjestörakenne, mutta se herää vaalien alla eloon aktivoimaan äänestäjät. Populistipuolue on selkeimmin ollut SMP, myöhempi perussuomalaiset. Näin aina 1990-luvulle asti. Tämän jälkeen puoluetoiminta on sekoittunut.
Politiikassa pitää tietenkin tasapainoilla periaatteellisen toiminnan ja poliittisen joustavuuden välisellä kentällä. Joskus joustavuuden venyttämistä esim. ulkopolitiikassa kutsutaan poliittiseksi pragmatismiksi. Jos periaatteellinen toiminta katoaa, äänestämällä toteutetulla demokratialla ei ole enää merkitystä. Periaatteellisella toiminnalla en tässä tarkoita ideologista toimintaa, vaan laajemmin, valistuksen hengessä, rehellisellä tutkimuksella perusteltavissa olevaa toimintaa kansalaisten hyväksi. Tutkimuksen ideologisuus on tällöin myös tiedostettava valintoja tehdessä.
Sosialidemokratian new democrat ja new labour -suuntaukset ovat muuttaneet joustavuuden kautta lyhyen aikavälin voittoja ja valtaa tavoitellessaan periaatteellisen toiminnan uudenlaiseksi periaatteelliseksi politiikaksi, joka ei muistuta sosialidemokratiaa, jonka saattoi tunnistaa Suomessa vielä 1980-luvun alussa. Tätä thatcherismin demariversiota sanotaankin - ja syystä - Thatcherin viimeiseksi voitoksi. Kokoomus- keskusta- tai demaripolitiikalla ei nykyään ole mainittavia eroja, ennen vaaleja kyllä (opportunismi) jotain, yleensä ympäripyöreää, jotta ei jäätäisi valheesta tai petoksesta kiinni hallituksessa päätöksiä tehdessä. Puhtaasti populistinen puolue poikkeaa tästä niin, ettei se populismin hengen mukaisesti kaihda suoria valheita ja on täysin piittaamaton politiikan johdonmukaisuusvaatimuksesta, Yhdysvaltain presidentinhallinnon show-osa, jota presidentti Trump pyörittää (
Chomsky-Trump), on paras esimerkki populismista. Skandaali- tai täkyuutisia tuotetaan sellaiseen tahtiin, että vanha unohtuu, kun uudesta kohistaan.
Demokratian kannalta on ongelmallista myös talouselämän kielenkäyttö, joka alentaa poliittisen puoluetoiminnan matemaattiseksi optimoinniksi ja äänestäjien kalasteluksi käyttäen pr-teollisuuden menetelmiä, jotka ovat nykyään googlen ja facebookin valtakaudella vaarallisen edistyneitä (
Cambridge Analytica,
Emerdata).Ongelmallisinta se on, jos puolueen jäsenet ja puoluetoimistot alkavat uskoa ainoastaan tähän ajatusmalliin, jota meille kernaasti myydään.
Väite, että 1980-lukua edeltäneen kaltainen sosialidemokratia, universaali hyvinvointivaltio tai sosialismi olisi vanhanaikaista, eikä sopisi nykyiseen taloudellis- tekniseen yhteiskuntaan, on new-labour, new-democrat -väite, jolla ei ole empiiristä tukea. Rinnastaisin tässä universaalin hyvinvointivaltion ja sosialidemokratian, ja parhaiten taloudellisin mittarein ovat pärjänneet maat, jotka ovat pyrkineet tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Jo Adam Smith hahmotteli tällaista.
Ensimmäinen askel pitkän aikavälin voittoja tuovaan muutokseen voisi olla sosialismi-sanan ja käsitteen kunniaan palauttaminen, mikä historiallisista verenhuuruisista syistä on työlästä, mutta ei mahdotonta.
Sosialismi ideologiana on mustamaalattu Neuvostoliiton, Kiinan ja lännen propagandakoneistojen väittäessä 70-vuoden ajan, että siellä harjoitettu diktatuuri ja totalitarismi olisi ollut sosialismia. Neuvostoliitto väitti myös olevansa demokraattinen valtio, mikä lännessä lähinnä nauratti. Sosialismiväite sen sijaan sopi hyvin lännen ideologiseen aseistukseen, kun haluttiin kolonialisoida tai oikeuttaa suureneva tulonjako.
Pohjoismaissa harjoitettu sosialidemokratia on ollut aivan erilaista käytännöllistä sosialismia. Tämä tulisi tuoda esiin. Sosialidemokraatit voisivat ihan hyvin olla sosialisteja. Se toimii universaalissa hyvinvointivaltiossa, missä toimii sekatalous ja finanssijärjestelmä on demokraattisessa hallinnassa ja demokratia ja yhteiskunta toimii. Tulonjaon hillitty muoto ja erittäin varakkaat ja/tai hyvätuloiset hyväksytään yhteiskunnan jäseninä, mutta heidän täytyy antaa verotuksella oma osuutensa yhteiskunnan ylläpitämiseksi. Orjuutta ei pidetä suotavana, työstä pitää maksaa elämiseen riittävää palkkaa. Poliisi- tai yövartijavaltiota ei sitten tarvita järjestyksenpitoon. Tulonjaon eri päissä olevat voivat elää yhdessä ilman heitä erottavia muureja. Ongelmallista byrokraattisuutta, yksilön katomista koneiston rattaisiin ja rakenteisiin pesiytyvää korruptiota voidaan vähentää monin keinoin, mikä tulee olemaan keskeinen tekijä sosialismin uudessa tulemisessa.
Pohjoismaiseen sosialidemokratiaan on 1990-luvulta asti osunut thatcheristien ja reaganistien isku, joka on ollut tarkkaan suunniteltua kyynistä valtapolitiikkaa, missä kaiken mahdollisen privatisointi esim. tehokkuusväitteellä keskittää valtaa tyranneille pois parlamenteilta. Sosialismin alasajo ja siirtyminen new-labour, new-democrat politiikkaan on avannut myös maailmanlaajuiselle tulonjaon vääristymälle portit, jotka pitäisi pystyttää uudelleen.
Perustelen tätä sillä, että New Dealin ja Bretton Woodsin USA on lähes pohjoismaista sosdem politiikkaa 1970-luvulle asti noudattanut. Ei niin pitkälle vietynä kuin Pohjoismaissa, mutta samaa hahmotelmaa ovat ja amerikkalaisten 1970-luvulta repeävät varallisuus- ja tulonjakotilastot kertovat tarinaa hyvin selkeästi.