The Illusion of Globalization and the Virus
Globalisaation harha ja virus
tappava ja kallis yhdistelmä
Suomalainen poliitikko ja talousoppinut Juhana Vartiainen kommentoi tuoreeltaan blogissaan Suomessa v. 2016 pistäytyneen brittiläisen Cambridge-yliopiston professorin Ha Joon Changin talousnäkemyksiä (
Vartiainen 2016).
Vartiaisen mukaan "Ha-Joon korosti kolmea asiaa:
- Onnistunut talouskasvu on usein edellyttänyt valtiollista ohjausta
ja julkisia investointeja sekä aktiivista teollisuuspolitiikkaa jolla on
tietoisesti luotu menestyviä teollisuudenaloja.
- Pohjoismaiset sosiaalipoliittiset turvaverkot ovat välttämätön osa
kasvupolitiikkaa, koska ne tekevät rakennemuutoksesta
yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Kun myös rakennemuutoksen häviäjille
taataan siedettävä elintaso sosiaaliturvan avulla, tekninen edistys ja
siihen liittyvä vanhojen elinkeinojen katoaminen ei kohtaa
ylipääsemätöntä poliittista vastustusta.
- Rikas maailma on juuttunut heikkoon kasvuun ja työllisyyteen, koska
finanssipolitiikassa on omaksuttu fiskaalikuri (“austerity”) ja
unohdettu Keynesin viisaudet finanssipoliittisesta elvytyksestä."
Vartiainen väitti olevansa Changin kanssa samaa mieltä kohdasta 2, mutta kritisoi kohtia 1 ja 3. Käsitykseni mukaan myös pohjoismainen hyvinvointivaltio, jota Vartiainen - kuten lähes jokainen, jolta Suomessa kysyt, ehkä Jari Ehrnroothia lukkunottamatta - sanoo kannattavansa, on pikku hiljaa kääntynyt tarjoamasta turvaverkkoa kattavasti kansalaisilleen, mutta tarjoaakin sen erilaisille sijoitusinstrumenteille ja liike-elämän suuremmille toimijoille. Osa vanhoista instituutioista on jäljellä, suuri osa vesitetty tai alistettu uusliberaalille projektille. Valtion, kunnan ja KELA:n tehtävien siirtäminen yksityisille toimijoille demokratian ulottumattomiin on ollut käynnissä 1990-luvulta alkaen. Siksi Vartiaisen on helppo yhtyä turvaverkko-teesiin.
Terveydenhuollon uudistus on iso osa suomalaista hyvinvointivaltiota (kansalaisten turvaverkkoa) ja keskeisesti SOTE:ssa pitäisi huoltovarmuus pitää mielessä. KELA on ollut Suomelle ominainen järjestelmä. Verorahotteisen KELA:n yleisen sairausvakuutuksen purkaminen ja korvaaminen omasta tilipusssista maksettavilla yksityisvakuutuksilla on vähentänyt ja vähentää keskiluokan ja varattomampien valinnanvapautta ja rapauttaa universaalia hyvinvointa jakamalla sen selkeämmin kahteen: sairaat (yksityisvakuutukset hinnoitellaan sitä kalliimmiksi mitä sairaampi on) ja vähävaraiset (suuri osa keskiluokkaa kuuluu tähän) kun eivät kykene kalliita yksityisvakuutuksia hankkimaan. Näin valinnanvapaus kapeutuu, myös tuotannon pienet yksityisyritykset ovat ketjuttuneet suurille toimijoille, joilla kuten yksityisillä vakuutusyhtiöillä on kvartaalivoiton tekeminen päätavoitteena, mikä on korostetusti pandemian aikana terveydenhuollolle ongelma. Pitkäjänteinen kansanterveydellinen toiminta on tuollaisessa järjestelmässä institutionaalisesti mahdotonta. Kelakorvausten rapauttaminen näkyy selkeimmin suun terveydenhuollossa, missä hammashoidon korvaavuutta on pidetty 1980-luvun tasolla. Tätä kehitystä myös Sipilän keskusta avitti, vaikka KELA perinteisesti on kuulunut keskustapuolueen hallitsemaan alueeseen. Kaikenmaailman palvelusetelit ja muut maksuviritysasetelmat ovat yrityksiä lisätä yksityistettyyn järjestelmään siirtymisen hyväksyttävyyttä sen alkutaipaleella.
Pandemiassa pärjäävät keskitetyt universaalit terveydenhuollon järjestelmät paremmin kuin pirstotut. Ennakkoon varautuminen on myös investointi, joka säästää rahaa ja ihmishenkiä. Se on pelkän liikevoiton tavoittelulle vastakkainen päämäärä.
Iso ongelma Suomessa työvoiman eli työntekijöiden osalta on koko ajan pienemmäksi kuristettu tai sitten tyhjiötoimintana (työpaikkoja ei ole vaikka kuinka kurssittaisit) toteutettu pakkopulla työvoimapolitiikka, kolmikannasta luopuminen ja paikallisen sopimisen lisäämispyrkimys sekä pyrkimys yksittäisten työntekijöiden atomisoimiseksi yrittäjiksi, jolloin nämä jäävät kokonaan ilman yhteiskunnan vielä tarjoamaa tukiverkkoa ja joutuvat suojattomaan neuvotteluasemaan suhteessa työnantajapuoleen. Lisäksi toimimaton tai olematon asuntopolitiikka omistusasumisineen ja siihen kytkeytyvä bisnesvetoinen maankäyttö on omiaan jäykistämään suomalaisia työmarkkinoita.
Suomen valtionyritykset ja aktiivinen teollisuuspolitiikka on ollut Suomen itsenäisyyden, taloudellisen menestyksen ja kriisitilanteitten huoltovarmuuden perusta. Vartiainen pitää tätä menneen ajan ajatteluna. Eikä hän valitettavasti ole ollut ainoa. Vasemmisto hehkuttaa globaalitaloudesta, "koska se on niin kivaa" kykenemättömänä muotoilemaan järkeviä yhteisiä konkreettisia toteuttamiskelpoisia poliittisia päämääriä kansalaisten puolustamiseksi, liekö siihen haluakaan, jos itse poliitikkona tai virkamiehenä näin saa lipun ensimmäiseen luokkaan.
Suoraan Vartiaista lainaten:
"Nykymaailman globaali teollisuus on jotain aivan muuta. Se perustuu
kansainvälisiin ja globaaleihin arvoketjuihin, ja hyvin menestyvät
teollisuusyritykset käyttävät hyväkseen kaikki maailmantalouden
tarjoamat tuotantopanokset.
Enää ei siis voi ajatella, että suomalainen
vientiteollisuus valmistaa suomalaisista tuotantopanoksista
suomalaisella työllä tuotteita, jotka viedään ulkomaille. Välituotteiden
ja -palvelujen markkinat ovat myös globaalit, ja digitalisoituminen
vahvistaa tätä kehitystä. Mitkä tahansa tuotantoprosessin osat voivat
tulla ulkoistetuiksi ja teknologia siirtyy niiden mukana. Siksi
monet eturivin tutkijat kuten Richard Baldwin
ovat sitä mieltä,
että teollisuuspolitiikassa ei tule pyrkiä “teollisuudenalojen”
luomiseen tai tukemiseen vaan huomio on kiinnitettävä vahvojen
talousalueiden ja kasvukeskusten luomiseen, infrastruktuuriin ja
koulutukseen. Olen ruotsalaisten kolleegojeni kanssa pohtinut näitä
ilmiöitä Ruotsin teollisuuden työmarkkinaosapuolille kirjoittamassamme
tuoreessa
raportissa."
Koronavirus pudottaa oletettavasti nyt osan talousteoreetikoista, teollisuuspampuista ja poliitikoista norsunluutorneistaan ja he lakkaavat elämästä valheessa. Suuri osa tulee arvatenkin jäämään sinne ainakin talven yli, lisäksi tulemme kuulemaan koko ajan jokaisesta tiedotusvälineestä paljon trumpismeja ja voivottelua pörssikursseista ja BKT:n laskusta. Mediassa pyritään myös pitämään yllä käsitystä, että valtiontaloutta hoidetaan kuin kotitaloutta (vaikka selvästikin valtio on ikuinen ja kuolema korjaa jokaisen ihmisparan 120 vuoden aikana) ja että ylipäätään ihmiset ovat olemassa vain taloutta varten. Vakaan mielipiteeni mukaan talous ei saa olla itseisarvo, vaan on keino ja väline ihmisten ihmisarvoisen elämän ylläpitämiseen.
Vartiaisen kaltaisten talousteoreetikoiden neoklassinen fantasiamaailma ja sen mukaan jo 1970-luvulta totutettu politiikka vaikeuttaa nyt koronakriisin aikaista toimintaa ja kriisistä toipumista (
Keen, Steve 2020). Siitä ei millään tahdota luopua. Myös sosialidemokraattinen liike on tatcheristisessä new labour, new democrat muodossaan, omistautunut sitä jatkamaan. Vartiainen sosialidemokraattina on myös ollut tosiasia.
Sääntelyllä kaitsettavaa taloutta, esim. suomalaista valtiollista tuotantoa tai kansalaisten pelastamista talouslamassa ensisijaisesti sijoitusomaisuuden ja osinkojen sijaan, hyviä asioita, hyvää sosialismia, kutsutaan nykyään usein mediassa tarkoituksellisen pilkallisesti "sosialismiksi" ja vedetään sitten Pohjois-Korea otsikoihin. Pohjois-Koreahan ei ole sosialistinen valtio, sillä siellä työläiset eivät omista tuotantolaitoksia tai heillä ole ylipäänsä mitään sananvaltaa mihinkään. Pohjois-Korea on lähinnä feodalistinen monarkia, jossa keisaria kutsutaan puoluejohtajaksi. Pohjois-Korealla kehystetään usein uutisointia talouden ratkaisuja tehtäessä, kuten nyt koronakriisissä.
Kansainväliset tuotantoketjut katkeavat erilaisten kriisen yhteydessä. Virus, erilaiset sotilaalliset selkkaukset tai isojen valtioiden ennalta arvaamaton päätöksenteko voi ne katkoa. Suomi on kriisissä saari ja jää helposti yksin. Silloin eivät juhlapuheet auta. Tämä viisaus on ollut unohduksissa.
Erityisen herkkä ala on digitalisointi. Jokaisessa digilaitteessa tarvittavia mikrosiruja valmistaa maailmassa eniten Taiwanilainen tehdas, TSMC, josta ollaan länsimaissa hyvin riippuvaisia. Digitalisaatiota ajetaan koko yhteiskuntaan kuin käärmettä pyssyyn keskustelematta kyseisestä aiheesta lainkaan. Demokratia lymyää, mutta myös terve maalaisjärki (
Davidson and Farrer, 2021).
Koska finanssitaloudesta on 1970-luvun lopulta asti tullut rahaa ja varallisuutta alhaalta ylös siirtävä tulonjakokone ja maailmanlaajuisesti pelisääntöjä muovaavat vahvimmat, joita tulonjakokone hyödyttää, näyttää maailmantalouden nykytila markkinataloushöpinöistä huolimatta lähinnä pankkijohtoiselta Stalinismilta.
Suomestakin on myyty tai lakkautettu iso joukko tehtaita, jotka tekivät positiivista tulosta ennen lakkauttamistaan. Lakkauttamiselle ei siis ole ollut muuta syytä kuin osakkeenomistajien suosiminen lyhyellä tähtäimellä ja yrityksen johdon erilaiset myyntiä suosivat optiojärjestelyt. Työntekijät ja huoltovarmuus tai kansallinen etu ovat tässä pelissä häviäjiä. Tämä kuvastaa yhteiskunnan nykyisiä voimasuhteita.
Mikäli Suomessa olisi v. 2020 entisen Kemiran suojavälinetuotanto, olisi se koronatilanteessa kultakaivos ja yksi huoltovarmuuden pilareista. Samoin Kemiran lannoitetuotannon ja fosfaattikaivoksen myynti ovat tehneet Suomen maataloudesta kannattamattomampaa ja ruuantuotanto muutenkin on pyritty tekemään ulkomaista riippuvaiseksi, joten huoltovarmuutta ei ole tässäkään ajateltu.
Puhumattakaan työntekijöistä, tai tuotantoketjuista, joiden vuosia karttunut tietotaito on voimavara, jota ei hetken innovaatioilla saada aikaan.
Todellinen talous eli reaalitalous on selkeästi ollut globaalisti finanssimaailman johdatuksessa. Esim Ford-autotehdas sai 2000-luvun alussa koko liikevoittonsa sijoitusyhtiöstään, eikä autojen valmistuksesta, samoin General Electric ei enää tuota mitään konkreettista, vaan operoi finanssimarkkinoilla. On ollut Suomessakin trendikästä heittäytyä finanssimarkkinapeleihin, isojen poikien mukaan. Ymmärtämättä, että näin on ennenkin kolonialisoitu heikompia maita ja maanosia (kuten aikoinaan siirtomaat Intia ja Kiina). Halveksien on puhuttu banaanitasavalloista ja itse pyritty joukkoon.
Tavaratuotanto on siis ahneuden sanelemana siirretty kaukoitään, lähinnä Kiinaan ja Intiaan. Ehkä olisi ollut syytä tai olisi syytä aloittaa tarkastella asiaa isommasta näkökulmasta. Näissä maissa on nyt suurimmat yhtenäiset reaalitalouden tuotantoketjut. Ja kun ne katkeavat, tai kun Intia ja Kiina markkinatalouden mukaisesti nostavat hintoja kysynnän äkkisältään noustessa olemme pulassa. Joko tavaraa ei saa tai se maksaa hirvittävän paljon.
Raha ei lopulta ole kuin paperia ja luottamuksen ilmentymä, abstraktio, vaikka seteleitä pinottaisiinkin säiliöihin. Sitä ei pankkiiri tahdo millään uskoa. Yhdysvallat tietysti viime kädessä turvaa tuotantoketjunsa ja saatavansa ydinaseellaan, mutta se ei toimi pandemian olosuhteissa, virusta ei voi hallita kuin rokottein ja eristäytymällä, ei asein. Pienillä mailla on globalisaatiossa pärjäämiseen vielä vähemmän keinoja valikoimassaan. Yksi niistä on tärkeimmän tuotannon ja tuotantoketjujen säilyttäminen kotimassa, vaikka se olisi väliin (kvartaalitaloudessa) taloudellisesti kannattamatontakin.
Mielestäni elävä Itämeri, maaseutu ja maatalous olisi yksi kvartaalitaloudellisin mittarein kannattamattomanakin ylläpidettävä kokonaisuus (
Herlin, Ilkka 2017), niin mm. Norja ja Sveitsi ovat valinneet. Pientila saattaa myös olla tulevaisuuden tuotantomuoto (Smaje, Chris 2020).
Nyt Pandemia tappaa: joko suoraan, tästä saamme lukea päivittäin täydentyviä tilastoja. Viruksen pysäytyksessä tarpeellisista testausvälineistä, sairaanhoidon välineistä, sairaalapaikoista, lääkkeistä ja erityisesti suojavälineistä on pulaa. Nämä oli jätetty globaalien tuotantoketjujen varaan. Pandemia tappaa myös epäsuorasti: kun muuta toimintaa, perusterveydenhuoltoa ja leikkaustoimintaa täytyy vähentää, jää hoitamatta sairauksia, jotka muuten olisivat parannettavissa. Suomessakin sairaalajärjestelmää, julkista perusterveydenhuoltoa ja varautumista on jo pitkään purettu säästöinä. Nyt lasku lankeaa moninkertaisena. Tarttis tehdä jotain, ei ainakaan pihistellä. Mikäli seuraava pandemia tulee vasta 50- tai 100-vuoden kuluttua (todennäköisesti tiheämmin) ovat tulevat sukupolvet hyvillään, mikäli nyt ollaan kauemmas katsovia kuin omaan napaan.
Lähteet:
Smaje, Chris. 2020. A small farm future: making the case for a society built around local economies, self-provisioning, agricultural diversity, and a shared earth. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.
